KUN GANDALF, LAPIN NOITA JA MIELIKKI RAKENSIVAT KODAN MÄNTSÄLÄÄN

Olipa kerran ilta, jolloin sumu ryömi pitkin Mäntsälän peltoja ja metsän laidassa tuuli kuiskasi salaisuuksia. Kolme kulkijaa, jotka eivät normaalisti eksy – eksyivät.

Ensimmäisenä saapui Gandalf, joka oli matkalla etsimään hobittien kadonnutta termospulloa. Hän pysähtyi Mäntsälään, koska “tässä paikassa on jotain... erikoista.”

Toiselta suunnalta lipui Lapin noita, repussaan poronsarvia, tervaa ja tietysti taikavoimaa. Hän etsi paikkaa, jossa saisi vihdoin rauhassa keittää nokipannukahvit ilman turisteja.

Ja kolmantena tuli Mielikki, joka tunsi jokaisen sammalmättään ja linnunlaulun. Hän oli kulkenut etelään, sillä hänen metsänsä kaipasi paikkaa, jossa ihmiset voisivat taas muistaa luonnon arvon.

Kolmikko kohtasi jokipahaisen rannalla suuren kuusen alla. Siinä he istuivat nuotion ääressä, söivät kuusenkerkkiä ja tajusivat:

“Tänne rakennetaan kota.”

Gandalf paukutti maata sauvalla ja sanoi: “Katto olkoon taivasta kohti kuin Valinorin salit!”
Hän vuoli ruoteet rakkaudella – yksi kerrallaan, loitsuja hyräillen.

Tulipesän loi joku – ehkä itse maa, ehkä joku unohtunut tulenhenki, ehkä Gandalfin sauva, joka lipsahti vähän liian syvälle… mutta se jäi kodan sydämeksi.

Lapin noita sytytti tulen keskelle kotaan ja varusti sen pannulla, joka porisee vielä tänäkin päivänä.
Hän piirsi voimamerkit pöytiin ja puhalsi lempeän henkäyksen tervan ja ikisavun tuoksua.

Mielikki kutsui linnut laulamaan kotakruunuun, puhui istuimet pehmeiksi ja varmisti, että sisällä kuuluisi metsän hengitys.
Hänen ansiostaan kodassa pysyy rauha, vaikka ulkona myrskyäisi. Ja hän nosti kodan merkiksi sarvet.

Ja niin syntyi Sarvikota. Ei ihan tavallinen juhlatila, vaan paikka, jossa metsän taika on yhä elossa.

Mutta...
Kuka heistä toimi pääarkkitehtina?
Se jää sinun päätettäväksi.